Huhtikuu 2026

Taiteen muruset maailmalla

 

Kirjoittajana Tiina Valkeapää,  Hyvinkään Taiteilijaseura ry

Kirjoittamisen alkuun pääseminen on minulle vaikeaa. Tiesin kyllä, että haluan kirjoittaa opetustyöstäni, mutta mistä näkökulmat? Sitten päätin lukea sivuston aiempia blogeja, ja Ulla Remeksen (maaliskuu 2026) ja Annukka Laineen (lokakuu 2025) teksteistä löysin yhtymäkohtia orastaviin ajatuksiini. Remes kirjottaa, ettei hänen taiteilijuutensa ole tarvinnut kutistua siksi, että yhteisöllinen työ on hänelle merkityksellistä, ja Laine siteeraa Aristoteleen ajatusta siitä, että yksi taiteen merkittävä tehtävä on elämänhalun palauttaminen.

Kuvataiteilijan työ on usein pienen pieninä murusina maailmalla, apurahat tulevat ja menevät, eikä teosmyyntien varaan voi laskea. Elanto on hankittava tavalla tai toisella, opettaminen on yksi tapa. Kaikki eivät halua opettaa, kaikille halukkaille ei riitä opetuspaikkoja. Minä päädyin onnekkaiden sattumusten summana Hyvinkään lasten ja nuorten kuvataidekouluun vakituiseen työsuhteeseen. Hyväksyessäni työtarjouksen muistan kuitenkin olleeni huolissani taiteilijan vapauden – todellisen tai kuvitellun – menettämisestä. Mutta vakituisten tulojen suoma taloudellinen turva, pienikin sellainen, luo sekin vapautta.

Toimen saadakseni minun oli myös suoritettava pedagogisia opintoja. Olin opettanut kuvataidekouluissa tuntiopettajana jo usean vuoden, joten työn sisältö ja käytännöt olivat tuttuja, ja ajatus lisäopinnoista tuntuikin alkuun turhauttavalta. Opinnot tarjosivat kuitenkin tervetullutta teoreettista pohdintaa ja kollegiaalista näkemysten vaihtoa opetustyöstä. Eri kuvataidekouluja kiertävän tuntiopettajan työ on itsenäistä ja vapaata, mutta myös yksinäistä.

Olen opettanut lapsia ja nuoria kohta kaksikymmentä vuotta. Tänä aikana oppilasaines on maailman myötä muuttunut. Levottomuus on lisääntynyt. Lapsille tuntuu olevan yhä vaikeampaa pysähtyä hetkeen, kuunnella ja keskustella. Yhä nuoremmat kokevat, etteivät osaa asioita, eivätkä näe tekemäänsä hyvää ja taitavaa. Teini-ikäiselle itseluottamuksen puute kuulunee kehitysvaiheeseen, mutta toivoisi viisivuotiaan vielä uskovan, että hän pystyy mihin vain. Omnipotentteja ekaluokkalaisiakaan ei enää juuri tapaa!

Opetustyössä kuvataidekoulussa, niin kuin opetustyössä yleensäkin, joutuu kohtaamaan lasten ja nuorten maailman ääripäineen – niin rajattoman mielikuvituksen suoman ilon kuin yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kipeät tunteet. Kuusivuotias kertoo silmät valoa tulvien salaisuuden; että hän on oikeasti kultapanda, ja kahdeksanvuotias sanoo tappavansa itsensä, jotta pääsee taivaaseen ja saa kavereita, puhumattakaan teini-ikäisten ja nuorten aikuisten kasvukivuista. Kuvataidekoulu on eri tavoin tärkeä heille kaikille tarjotessaan tilaa itseilmaisulle ja tunteiden purkamiselle ja käsittelylle. Joillekin se on ehkä yksi elämän kannattelevista voimista.

Ulla Remeksen tapaan koen, että taiteilijuuteni ei vähene eikä kutistu jakaessani sitä, sillä se on opetustyöni ydin. Mutta opettaminen on myös paljon muuta kietoutuneena tämän ytimen ympärille. Kuuntelua, huolenpitoa, lohdutusta ja ymmärrystä – yritystä toteuttaa Aristoteleen ajatusta elämänhalun palauttamisesta taiteen myötä, kun pienet tai suuremmatkin murheet kohtaavat oppilaitani.

Kirjoittaja on kuvataiteilija ja taidekasvattaja.