Huominen on kohtaamispaikka

Taide voi mahdollistaa syvää tunneymmärrystä ja aitoa empatiaa toisia ja itseä kohtaan

 

Kirjoittajana Ulla Remes, Kuopion Kuvataiteilijat Ars Libera ry 

Huominen on kohtaamispaikka. Näihin runoilija Niilo Rauhalan sanoihin kiteytyy minusta merkittävästi myös taiteen tulevaisuus siten kuin sen näen: taide, joka on kautta aikojen ollut tunteiden ilmentämisen ja käsittelyn yksi mahdollistaja, voi myös tulevaisuudessa olla entistä vahvemmin ihmisyyden ytimessä kohtaamispaikkana.

Taide voi rakentaa dialogia, taide voi mahdollistaa sovittelua, taide voi auttaa näkemään työtä, tarpeita, visioita entistä selkeämmin ja havannollisemmin.

Kaikki tämä on entistä tärkeämpää tekoälyn ja muun digitalisaation muuttaessa toimintaympäristöämme, eikä sen tarvitse tarkoittaa sitä, että syntyy ristiriitaa taiteen itseisarvon ja sen laajojen käyttöalueiden välille. Taide mielestäni joka tapauksessa hengittää ihmisyyttä: tunteita, tarpeita, ajatuksia, toimintaa. Läsnäoloa, yhteiskunnallista vaikuttamista, yhteyttä aikaan ja paikkaan - ja niiden yli menneeseen, tulevaan ja tuonpuoleiseen.

Taiteesta tunneilmaisuun tukea

Kun kehitin Tuntu-menetelmää Sibelius-Akatemian kulttuurin- ja sisällöntuotannon vuoden mittaisessa täydennyskoulutuksessa 2000-luvun alkuvuosina, löysin työtapani nimeksi sanan TUNTUmenetelmä – TUNteet TUtuksi, taiteesta TUNneilmaisuun TUkea. Olen käyttänyt menetelmää tuhansien ihmisten ja kymmenien työyhteisöjen kanssa. Usein olen voinut käyttää keskustelunavaajana sitä taidetta, jota olen näyttelyissä esittänyt, eli varsinaisen taiteilijuuteni ei ole tarvinnut kutistua siitä, että pidän merkityksellisenä ihmisten kanssa tehtävää työtä. Taiteeni sisältöihin vuorovaikutus ihmisten kanssa on tuonut teemoja, jotka ovat avautuneet rinnallakulkemisesta ja yhteiskunnallisen kontekstin havannoinnista.

Koko tuolloinen visioni siitä, että myös kouluissa ja työpaikoilla otettaisiin jokapäiväiseen käyttöön taidemenetelmällisyyden nopea sovellettavuus ja kyky mennä suoraan ytimeen, vaatii vielä paljon aikaa toteutuakseen. Kuitenkin taiteen kyky mahdollistaa syvempää ymmärrystä ihmisyydestä, toiseudesta, ykseydestä, mahdollisten tulevaisuuksien kuvittelusta on vasta viime vuosina tullut paremmin havaituksi, onpa Aalto-yliopistokin priorisoinut taiteen laajoja yhteiskunnallisia mahdollisuuksia: radikaalin luovuuden voittokulku on vielä edessä. Miina Savolaisen Voimauttava valokuva -menetelmä on jo laajalti yleistynyt ja Nanna Hännisen Neemo-menetelmä toi taiteen menetelmiä valokuvalla bisnesmaailmaan oman aikansa.

Vahvoja tunteita yhteisötaiteessa

Entä millaisia omat kokemukseni taiteesta kohtaamispaikkana yhteisötaiteessa ovat? Ensimmäisissä omissa yhteisötaideprojekteissani itse yhteisötaiteen käsite oli vielä sen ajan mukaisesti aika löyhä. Siihen riitti se, että työn kohteet olivat samoista yhteisöistä. Esimerkiksi Suomen Akatemian SoCa BeSS (Social Capital and Young People 2004-2007) -hankkeessa kuvasin yhtenä osa-alueena yhden pohjoissavolaisen kunnan vauvat ja vanhukset ja tein siten näkyväksi suomalaisen maaseutukunnan karun huoltosuhteen: puolen vuoden aikana syntyi 15 vauvaa, kun 750 kuntalaisista oli yli 75-vuotiaita eli virallisen vanhuusiän ylittäneitä. Sekin hätkähdytti. Jos nyt tekisin tuon uudestaan, tulos olisi vielä karumpi.

Myöhemmin Helsingin Designjuhlavuoden merkeissä Lahdessa tehdessämme Tero Annanollin ja Kaisa Salmen kanssa performanssia, jossa oli mukana ruisleipä, koin erään yhteisötaiteilijan työni mieleenjäävimmistä hetkistä. Kun jaoimme leipää, meillä oli tarkoitus pitää esillä kotimaista perinteistä ruokaa ja tehdä jakamisen eleellä lämpöä ja merkityksellisyyttä ventovieraiden kohtaamiseen. Muistan, kuinka minun piti kääntyä hetkeksi selin pyyhkimään kyyneliä, kun tajusin, että eteemme muodostui todellinen leipäjono: ihmiset hakivat todelliseen tarpeeseensa ruokaa. Jos nyt tekisimme tämän uudestaan, miten pitkä jonosta tulisikaan ja keitä siellä nyt seisoisi?

Millaisen pöydän katamme jälkipolville

Ja kun teimme Tero Annanollin kanssa Kansallisteatterin Liikkuvalle näyttämölle Globen Uupuneet - projektissa koululaisprojektia Savossa kuudensadan oppilaan kanssa, meille näyttäytyivät nuorison välillä hyvinkin ahdistuneet kasvot. Teimme yhteisötaideteos Pöytää mm. jätepäiväkirjaa pitämällä ja rakensimme oppilaiden keräämistä omista roskista pöydälle liinan helmat. Teemana oli, millaisen pöydän katamme jälkipolville. Millaisena ahdistus nyt näyttäytyisikään?

Muistan ajatelleeni, että vaikka taiteen tehtävä on toki mahdollistaa myös ilmasto- tai ympäristöahdistuksen käsittely, samaan aikaan erittäin tärkeää on se, että taiteen kautta tulee myös toivo kannatelluksi. Jos menetämme toivon, katoaa toimintakyky ja kun katoaa toimintakyky, katoaa kyky kulkea tulevaisuuteen. Tarvitsemme luottamusta tulevaisuuteen ja ihmisten yhteiseen ongelmanratkaisukykyyn. Tarvitsemme johdonmukaista työtä sen eteen: toivottavasti taiteilijoina olemme aidosti rakentamassa parempaa huomista emmekä repimässä yhteiskuntaan entistä syvempiä jakolinjoja.

Tunteet virtaavat välillä vahvasti, kun niille annetaan tilaa

Olen myöhemmin saanut työskennellä yhteisötaiteilijana mm. kaupunkirakentamisen muutoksessa, kuntaliitoksessa, vähemmistöjen kohtaamien ennakkoluulojen parissa, elämäntilanteeseen liittyvien tunteiden jakamisen parissa, Kohtulohtu -teemaa pohtivien kanssa, rakkaustarinoiden ja surun äärellä. Kaikissa työstetyissä teemoissa ovat tunteet liikkuneet, välillä ne ovat virranneet vahvasti, kun niille annetaan tilaa ja mahdollisuus tulla kuulluksi ja nähdyksi. Taiteen mahdollisuuksien rinnalla pidän erityisen merkityksellisenä taidetta vuorovaikutuksessa käyttävän ammattilaisen tunnetaitoja ja syvempää ymmärrystä ihmisyydestä. Ihmistieteiden opiskelu ja omien prosessien tunnistaminen ja käsittely työnohjauksessa ja tarvittaessa terapiassa voivat tukea tässä työssä. Taide on aito kohtaamispaikka nyt ja tulevaisuudessa.

Niilo Rauhalan runo jatkuu. Omalla paikallaan kaamoksen taakkaa kantaneet puut ovat ilahtumatta kulkeneet talven läpi. Nyt puut janoavat valoa.

Tästä on hyvä lähteä liikkeelle,
rakkaus on syntynyt uudelleen.
Huominen on tarkoitettu kohtaamispaikaksi,
ristien alla huulet janoavat
lohdutuksen lähdevettä.

Niilo Rauhala. 2012. Teoksesta Pilvi jossa aurinko pesii.