Kuvan merkityksestä

 

Kirjoittajana Annukka Laine, Tampereen Taiteilijaseura ry

Kohtaamiseni kuvataiteen kanssa alkoi lapsuuden yksinäisistä käynneistä Tampereen tuomiokirkossa. Ihmettelin Magnus Enckellin ja Hugo Simbergin arvoituksellisia kuvia – ensimmäisiä näkemiäni oikeita maalauksia. Käärme keskellä kirkon kattoa pelotti 9-vuotiasta. Onneksi se oli kuitenkin taivaan enkelien valkeiden siipien rajaama! Freskossa Kuoleman puutarha tarhurit näyttivät huolehtivan hellästi taimistaan, mutta heiltä puuttui se kaikkein tärkein: silmät. Niiden tilalla oli vain mustat aukot. Näkemäni hämmensi. ”Tämä oli varmaan se kuva, jonka lähellä isoäidin lapsuudenystävä perheineen yöpyi silloin sisällissotaa paossa. Siihen perheeseen syntyi sodan aikana kirkon sakastissa vauva, joka sai kasteessa nimekseen Rauha” muistelin kuulemaani.

Kirkon lehteriä kiersi laaja, kiehtova kuvasarja Köynnöksenkantajat. Kaikki 12 punavihreää Elämänköynnöstä eri tavoin kantavaa olivat nuoria poikia. En juuri tohtinut katsoa heitä, olivat liian lähellä omaa ikääni ja kaiken lisäksi alastomia. Lehterin yläpuolella, alttariseinästä oikealla katseeni tavoitti aution maiseman ja omanikäiseni tytön, jota kaksi tummapukuista, juron näköistä poikaa kantoi paareilla. Tytöllä oli siivet sekä side silmien ja otsan suojana. Siivessä erottui veritahra. Mietin, mitä on tapahtunut? ”Olivatko pojat tehneet tytölle pahaa? He kuitenkin kantavat, auttavat tyttöä.” Vaikka en tuolloin tiennyt maalausten nimiä, koin sen kuvaavan jotakin lohdullista, anteeksiantamukseen ja sovintoon, ehkä sovitukseen liittyvää. Kuva oli Haavoittunut enkeli.

Alttariseinän peitti suuri vaakasuora, vaalea maalaus, Enckellin Ylösnousemus. Kuvassa suuri kansanjoukko kulki puolipukeissa vasemmalta oikealle. ”Mistä he ovat tulossa ja minne menossa?” mietin itsekseni. ”Ovatko ehkä tulossa saunasta?” Saamatta vastausta pohdintoihini katseeni harhautui yhä uudestaan maalauksen keskivaiheilla olevan miehen oudon kulmikkaaseen polveen… Jumalanpalveluksen liturgiasta tai papin saarnasta en ymmärtänyt kovinkaan paljon. Seurakunnan yhdessä kanttorin johdolla laulama ”Herra, armahda, Kristus armahda”... jäi kuitenkin soimaan syvälle sisimpään. Seuraavat oikeat maalaukset sain nähdä kansakoulun luokkaretkellä Hattulan keskiaikaisessa Pyhän Ristin kirkossa. Kirkkotila ja sen seiniä peittävät ihmeelliset maalaukset mykistivät jättäen syvän jäljen ja paljon pohdittavaa.

Äidin varhaisen kuoleman jälkeen jäin yksin. Jotenkin selvisin vaikeasta lukioajasta. Olin kuitenkin kiitollinen, että sain käydä koulua. Suuret kysymykset elämän tarkoituksesta ja kaiken merkityksestä tai merkityksettömyydestä saivat hakeutumaan taidekouluun Länsi-Saksaan. Vapaan maalauksen ohella oli mahdollisuus opiskella myös kuvataideterapiaa, mikä ei Suomessa ollut vielä mahdollista. Opiskeluaika Saksassa oli avartavaa, mutta monin tavoin haastavaa, myös taloudellisesti. Iltaisin siivosin mm. kouluamme mahdollistaakseni opintoja. Loppuvaiheessa sain pienen apurahan Suomen lääkintähallitukselta.

Taiteellisen lopputyöni tein kääntämällä Edith Södergranin runoja saksaksi ja maalaamalla sarjan teoksia vuorovaikutuksessa teksteihin. Sanan ja kuvan yhteys on ollut merkittävää työskentelyssäni. Sopeutuminen takaisin Suomeen opiskelujen jälkeen osoittautui haastavaksi; ei ollut opiskelukavereita, ei verkostoja. Mahdollistaakseni päätoimisen keskittymisen taidemaalarina toimimiseen olen opettanut freelancerina kuvataidetta, taidehistoriaa ja työskennellyt myös kuvataideterapian parissa. Olen ammentanut maalauksiini vaikutteita niin japanilaisesta perinteisestä Nihonga-maalauksesta kuin myös antiikin, Levantin ja Bysantin kuvataiteesta. Antiikin klassisen taiteen aristoteeliset hyveet: kauneus, totuus, hyvyys, ovat vaikuttaneet ilmaisuuni ja aihevalintoihin – kuin myös Aristoteleen ajatus siitä, että yksi taiteen merkittävä tehtävä on elämänhalun palauttaminen.

Ratkaisevan lisäulottuvuuden kuvailmaisuuni toi vuosituhannen vaihde. Saksan opiskeluaikana keskiössä oli väri ja abstraktio. Tavoitteena oli paljolti luoda merkityksistä tyhjä kuva – Kandinskyn oppien tapaan. Suomeen palattua aloin ajan myötä maalata impressionistis-pointillistisia luontomaalauksia sekä suuria sinisiä avaruudellisia kuvia naisfiguureineen – eräänlaisia omakuvia.

Ennen vuosituhannen vaihdetta menetin lyhyen ajan sisällä kaikki loput läheiset. Elämä kriisiytyi. Syvän surun keskellä sain mahdollisuuden työskennellä Suomen taiteilijaseuran Ateljeetalossa lähellä Firenzeä. Keskityin kaikin voimin maalaamiseen ja taidehistoriaan. Kokemus rakkaudesta löytyi yllättävältä taholta: Firenzen kirkkojen ja luostareiden maalauksista. Varhaisrenessanssin mestareiden, kuten Fra Angelicon kuvat Kristuksen kärsimyksestä ja pelastuksesta toivat lohdutusta suruun. Firenzen jälkeen jatkoin taidehistorian opiskelua niin läntisen kuin itäisen kirkkotaiteen parissa opiskellen mm. Joensuun yliopistossa ikoniteologiaa.

Voitettuani vuonna 2010 Espoon Leppävaaran kirkon alttarimaalauskilpailun, syntyi moniosainen, Sellon ampumisturman uhreille ja omaisille omistettu teoskokonaisuus Pääsiäinen  (2010–2013) - kuoleman ja ylösnousemuksen tapahtumiin liittyen. Olen saanut maalata myös muihin kirkkoihin. Pitkään työstämässäni Pyhät kuvat – ikkunoita kirkkovuoteen -teoksessa (Kirjapaja 2012) pyrin tekemään maalausten kautta näkyväksi tulkintojani idän ja lännen kirkkotaiteen kuvista. Ammentamalla Euroopan varhaiskeskiajan 1000-lukua edeltäneestä ekumeenisesta kuvastosta maalauksiini on tavoitteenani ollut luoda osaltani yhteyttä ja vuoropuhelua idän ja lännen välillä sekä myös välittää maalaustaiteen historian perintöä nuoremmille. Koen tärkeäksi nykytaiteen ohella vaalia länsimaisen kuvataiteen perintöä, jonka perusta on paljolti keskiajan kirkkotaiteessa. Ateneumissa käydessä on aina ilo katsella kahvilassa kopiota Ravennan mosaiikista. Alkuperäinen teos Keisarinna Theodorasta seurueineen valmistui 500-luvulla erääseen Ravennan kirkkoon. Suomen valtio hankki teoksen kokoelmiinsa 1950-luvulla Taidehallissa olleesta näyttelystä. Museopedagogin aloitteesta teos ripustettiin nykyiselle paikalleen 1999. Perinne voi toimia monella tapaa myös uuden tulkinnan ja inspiraation lähteenä!

Ihmisen elämänkaaren eri vaiheet ja tarpeet suhteessa kuvataiteeseen ovat huomioimisen arvoisia. Hiljattain julkistettu HUS:n taidetoimikunnan tutkimus teosten merkityksestä sairaalaympäristössä vahvistaa potilaiden kokevan hoitaviksi teokset, mitkä sisältävät myönteisen ja esteettisen viestin, kuten esimerkiksi luontoaiheet.

Kuvan merkitys elämässäni on elintärkeä ja moninainen. Se mahdollistaa yhtäältä sanoittamattoman ilmaisun, näkyväksi tekemisen – vuorovaikutuksen. Kuvan kanssa en ole yksin.